Aika ei lopu. Minä en lopu. Aina on jotain mikä on jäänyt tekemättä. Aamupuuron jäljiltä on kattilan pohjalla kovaa kauraa. Musta kulho täytyy myös pestä mutta ensin laitan sen tiskialtaaseen, täytän vedellä. Olkoon siinä, minä ajattelen. Makaan sängyssä kissan alla, luen pitkiä runoja, kuuntelen liikenteen ääntä. Tämä on valoisa paikka, koppi pimeän avaruuden keskellä, sitkeä päähänpinttymä, ajatuksen luoma todellisuus, asunto. Eläimet nukkuvat, eivät kirjoita, niistä ei jää jälkeä. Mikä jälki minusta jää? Ei minusta jää jälkeä. Kivi taistelee aikaa vastaan. Minä olen täällä tänään, huomenna poissa. Me näemme kadonneiden sivilisaatioiden rauniot, pyramidit, muurit, luolat, tähtikalenterit. Me katoamme myös mutta meistä ei jää mitään. Ei kiveä, ei tiskialtaassa likoavia astioita, ei konetta jolla kirjoitan. Tämä ajatus on paikka, jossa asumme hetken, minä ja eläimet, ja josta muutamme kun on aika muuttaa. Emme vielä.
Albatrossi 