Uuden Seelannin kostea historia

Hiukan historiatietoa epätietoisille: Keith Sinclair kertoo kirjassaan A History of New Zealand Uuden Seelannin uudisasutuksen alkuaikojen 1800-luvun puolivälin tienoilla olleen varsin kosteita. Suurin osa miesväestöstä oli kaikkea muuta kuin porvarillista elintavoiltaan, vaikka suuri syy maahanmuuttoon olikin elintason parantamisen ja keskiluokkaan nousemisen mahdollisuus.

Historiakirja kertoo pioneerien suosiossa olleen brandin ja inkiväärioluen sekoituksen, jota kutsuttiin hellästi nimellä ”kiviaita”. Kuvernööri Robert FitzRoyn mukaan Wellingtonin rannat olivat niin täynnä särkyneitä pulloja, että niillä oli vaarallista kävellä. Aucklandissa joka kahdeksannella henkilöllä – miehellä – oli jokin alkoholismista juontuva lakituomio.

Meno harvemmin asutulla Eteläsaarella ei ollut sen kuivempaa. Canterburyn maakunnassa – johon nykyinen Christchurch sijoittuu – oli kuusi panimoa 15 000 siirtolaista kohden. Oman tuotannon lisäksi alkoholia tuotiin ruumakaupalla ulkomailta. Jokaista valkoihoista kohden maahan laivattiin kolme gallonaa (1 UK gallona = 4.5 litraa) väkevää viinaa, seitsemän gallonaa olutta ja lähes kaksi gallonaa viiniä.

Ylenmääräisestä juopottelusta johtuen järjestyksenpito kaupungeissa ja kylissä oli joltinenkin haaste virkavallalle. Kolonialistien asutuskeskukset kärsivät usein hulinoinnista ja brutaalista väkivallasta. Vuoden 1845 Auckland Times kertoo Sinclairin sanoin poliiseilla olleen tapana ”hakata juopuneita patukoillaan, sitoa heidän ranteensa naruilla ja raahata heitä pitkin katuja”.

Juoppoutta vastaan käytiin ”Naisten kristillisen kohtuullisuus unionin” (Women’s Christian Temperance Union) ja uskonnon voimin. Evankeliset ja puritaaniset protestanttikirkot toimivat aktiivisesti, mutta niiden vaikutus paikallisväestöön on arvailujen varassa. Sunnnuntaiaamun jumalanpalvelus on tuskin siihenkään aikaan houkutellut krapulaista toipilasta.

Raittiustyö jäi siten käytännössä naisten ja kapitalistisen kilpailuhengen huoleksi. Emme tiedä ryhtyivätkö ”Naisten kristillisen kohtuullisuus unionin” naiset esim. seksilakkoon Lysistrate-näytelmän naisten tapaan, mutta sellaisellakin mahdollisuudella voi spekuloida.

Alkoholinkäyttöä rajoitti – ja mielestäni myös jossain määrin oikeutti – kova työ, jota uudisasukkaiden oli hengissä pysyäkseen tehtävä. Useimmat tuonaikaisista elinkeinoista liittyivät maanviljelykseen ja lampaidenhoitoon. ”Ilmaiset tilat”, joilla brittiläiset agentit olivat houkutelleet maahanmuuttajia Uuteen Seelantiin osoittautuivat monessa tapauksessa raivaamattomiksi joutomaiksi. Osittainen omavaraistalous oli yleistä, mutta yritteliäisyydellä ja säästeliäisyydellä köyhempikin saattoi haalia kokoon sen parituhatta puntaa, joka lammasfarmin perustamiseksi tarvittiin.

Ajat ovat muuttuneet ja elintaso noussut. Uusi Seelanti on silti edelleen hyvin maatalousvetoinen maa. Lampaita saarivaltakunnassa on 60 miljoonaa eli 15 kertaa enemmän kuin ihmisiä. Uudeksi kukoistavaksi elinkeinoksi on viime vuosikymmeninä noussut viininviljely. Uuden Seelannin viinintuotanto on olosuhteista johtuen pientä verrattuna esim. naapurimaa Australiaan. Maassa oli kuitenkin vuonna 2005 n. 500 viinitilaa, jotka tuottivat yhteensä 102 miljoonaa litraa viiniä.

Itse pidän enemmän Australian aurinkoisista punaviineistä, mutta valkoviinien ystäville Uusi Seelanti tarjoaa paljon valinnanvaraa. Erityisesti Sauvignon Blanc -viinit ovat tunnettuja maailmalla. Erään viinikriitikon mukaan Uuden Seelannin Sauvignon Blanc -viinin maistaminen ”on kuin harrastaisi seksiä ensimmäisen kerran”.

Kömpelöä, hätäistä ja ainutkertaista siis.

Taidanpa suunnistaa valkoviiniosastolle seuraavan kerran kaupassa käydessäni, verestämään muistoja.

About Markus Jaaskelainen

Markus Jaaskelainen is a photographer located in the Blue Mountains of Australia.
%d bloggers like this: