Todellisuuden niskalenkki relatiivisesta

Käänsin oheisen artikkelin jokin aika sitten. Tarjosin sitä Parnassolle, mutta juttu ei sillä erää kiinnostanut päätoimittaja Papinniemeä. (No hard feelings, Jarmo.) Ehkä siinä esitetyt ajatukset ovat turhankin itsestäänselviä, mene tiedä.

No, julkaisen sen sitten tässä. Oman blogin hieno puoli on, että saa itse olla sekä kirjoittaja että päätoimittaja. Köyhän miehen aikakauslehti, jos mikä.

LARRY BUTTROSE
TODELLISUUDEN NISKALENKKI RELATIIVISESTA

Monien muiden kirjoittajien tavoin olen vaistomaisesti pysytellyt kaukana postmodernista kirjallisuusteoriasta. Kaksi vuotta sitten jouduin kuitenkin muuttamaan asuinpaikkaa ja huomasin myllerryksen keskellä päätyneeni puille paljaille, joten otin vastaan tarjouksen luovan kirjoittamisen opettamisesta yliopisto-opiskelijoille. Samalla sain myös havaita, kuinka Teoria oli olennainen osa opinto-ohjelmaa. Minulle se merkitsi intensiivikurssia akateemisesta lähdeaineistosta, joka osoittautui lähes lukukelvottomaksi. Kihtipotilaan sormia muistuttava koukeroinen proosa viljeli groteskeja ammattitermejä, ja jos olisin opiskelija-aineessa törmännyt vastaavaan lauseenmuodostukseen, olisin käyttänyt punakynää ja kirjoittanut viereen ”tee tälle jotakin”.

”Teorian” loivat 1900-luvun puolivälin kirjoittajat ja teoreetikot Roland Barthes, Jean-Francois Lyotard, Jacques Derrida, Julia Kristeva ja Michel Foucault. Sen kehityshistoria vie aina Levi-Straussin strukturalismiin, De Saussuren kielitieteelliseen tutkimukseen ja Nietzschen pohdintoihin kielen ilmaisuvalikoimasta.

Sen keskeinen opinkappale on objektiivisen totuuden kieltäminen, minkä sijaan lähtökohdaksi asetetaan subjektiivisuuksien loputon horisontti. Postmodernismin pakettiin on kääritty myös ns. suurten kertomusten, kehityksen, historian ja taiteellisen omaperäisyyden arvonriisto, kieleen ja tietoon olennaisesti liittyvät valtasuhteet sekä jokaisen tokaisun, jokaisen palstamillimetrin, joaisen filmin yksittäisen kuvan vaihtuvat kulttuuripoliittiset viittaukset.

Lukulistan kärkipäässä oli Roland Barthesin Tekijän kuolema. Barthesin huolenaiheena on kirjailijan auktoriteettiasema työhönsä nähden, jonka hän tulkitsee kutakuinkin merkityksen tyranniaksi. Maailmantilanteen huomioon ottaen voisi kuvitella, että kirjailijat sijoittuvat melko huonosti tyranniasteikolla, mutta Barthesin tulilinjalle he joutuivat, sillä he tohtivat uskoa omaavansa syvällisen yhdyssiteen työhönsä – että siihen on kätketty ainutlaatuinen ja selkeä sanoma.

Barthesille teksti on kirjailijan käsistä lähdettyään vain ”teksti tekstien joukossa” ilman sisäistä tai annettua merkitystä, lainausten kudos lainausvyöryn keskellä, ja sen ainoa merkitys se jonka lukija antaa, ergo: lukija kirjoittaa kirjan.

Argumentti perustuu relativistiseen ajatukseen, että mitkään kaksi tulkintaa eivät ole koskaan täsmälleen samanlaiset; että niihin vaikuttavat historialliset ja kulttuuriset tekijät. Tiettyyn pisteeseen asti ajatus pitää paikkansa. Mutta kyse on pelkistä mielipide-eroista, jotka eikä suinkaan juonna Barthesista vaan paljon kauempaa, luolamiehestä saakka. Ihmisillä on aina ollut erilaisia mielipiteitä, koska totuus on että ihmisten kulttuuritausta, luokka-asema ja perhesuhteet vaihtelevat. Ja senhän me olemme aina tienneet: ajatus ei ole millään tavoin omaperäinen.

Barthes hakkaakin lekalla pähkinää. Totta: epäyhtenäinen joukko lukijoita päätyy erilaisiin tulkintoihin samasta teoksesta. Mutta se että tästä loikataan johtopäätökseen, että lukija kirjoittaa kirjan, tuntuu pikemmin harkitulta ideologialta ilman asianmukaisia perusteluja ja todellisuuspohjaa kuin loogiselta päätelmältä. Mutta ajatus oli kiehtova, sensaatiomainen ja se herätti vastakaikua, koska se tuntui antavan luvan pitää arvossa omaa mielipidettä. Mutta emme me tätä lupaa postmodernisteilta ”saaneet”: meillä on ollut se aina. Postmodernisteilta olemme migreenin lisäksi saaneet hyvin vähän.

Eroavista mielipiteistä huolimatta yhteiskunta toimii yhtenäisesti. Eroamme kenties yksilöinä monin tavoin – vaikutteiltamme, ihanteiltamme, käsityksiltämme – mutta onnistumme silti toimimaan yhdessä, ajamaan samalla tiellä, nauttimaan ystävyydestä ja ihmissuhteista. Saamme aikaan toimivan sosiaalisen konsensuksen.

Sama ilmiö toimii kirjallisuuden, taiteen, musiikin ja elokuvan kohdalla. Eri näkemyksistä huolimatta saavutetaan ajan mittaan yksimielisyys tietyn teoksen merkityksestä, luovasta intentiosta ja lopullisesta arvosta.

Otin puheeksi Barthesia koskevat epäluuloni Teoria-koulittujen kirjoittajaoppilaideni kanssa kysymällä oliko heidän kirjoitustensa – ja olin nähnyt kuinka he hikoilivat ja pinnistelivät kertomustensa kimpussa – alkuperä heissä itsessään. Eikö heidän työnsä erottunut muista ja eikö se kantanut heidän itsensä sille antamaa merkitystä, intentiota, senkin jälkeen, kun he laskivat sen käsistään? Eivätkö he väärin tulkittuina tivaisi: ”Ymmärsit väärin. Tuota en nyt en ainakaan tarkoittanut”.

Annoin ymmärtää, että tiesin asian koska niin he kirjoittajina olivat minulle, lukijalleen, sanoneet: ”Tajuat mitä tarkoitan, kun ilmaisen asian selkeämmin”. Vaikka heillä teoriassa olisikin toinen näkemys, itsensä ja oman työnsä kohdalla he tiesivät tarkasti missä lopullinen merkitys piili: heissä itsessään. Samaa voisi sanoa Barthesista. Eiköhän hän vain sanonut ensimmäiselle lukijalle saatuaan Tekijän kuoleman valmiiksi: ”Ei, en minä tuota tarkoittanut. Sacre bleu! Lue uudestaan niin ymmärrät mitä tarkoitan. S’il vous plait!”.

Huomautin lisäksi, että jotkut oppilaistani paneutuivat Virginia Woolfin elämään, tutkivat hänen kirjeitään ja päiväkirjojaan saadakseen tarkemman selon hänen kaunokirjallisesta työstään. Miksi he tekivät niin, jos Mrs Dalloway ja Majakka ovat pelkkiä ”tekstejä”, erillisiä ne luoneen kirjailijan elämästä? Vastaus on että inhimillisinä olentoina me tiedämme yksilön piilevän jokaisessa kirjoittamassaan sanassa, että kirjoitus on hänen omien kokemustensa ja geeniensä mosaiikin jatketta. Inhimillinen tarve löytää syvempi merkitys ei katoa, olipa Teoriaa tahi ei. Ironialla keikaroiva postmodernismi ylistää heijastavaa pintaa, Nokia-maailman onnellista tajuntaa, mutta me tiedämme että on olemassa muutakin ja jatkamme etsimistä.

Kuta enemmän tutkin Teoriaa, sitä omituisemmalta se vaikutti. Teorian kannattajille kaikki merkitys on siirrettyä, relatiivista ja subjektiivista – paitsi itse Teoria. Mutta toimiakseen lainkaan, ollakseen älyllisesti hyväksyttävissä Teoriaan sisältyvän relativismin täytyy olla objektiivinen totuus, fakta – missä tapauksessa Teoriasta tulee ainoa objektiivinen totuus maailmankaikkeudessa, kuin Jumala tai aurinko jonka ympärillä vähäisemmät suhteelliset totuudet kiertävät kuin pahaiset satelliitit. Mutta jos kaikki on todellakin suhteellista kuten Teoria postuloi, silloin Teoriakaan ei voi omien mittapuidensa mukaan olla objektiivinen totuus. Sen sijaan siitä tulee viimeisin esimerkki omien Suurten kertomustensa pitkässä sarjassa.

Tämä ei tarkoita, etteikö suurten kertomusten kyseenalaistamisesta olisi ollut jossain mielessä hyötyäkin. Mutta Teorian luutuessa oikeaoppisuudeksi siitä on itsestään tullut se miltä se pyrki riistämään arvon ja jäljelle on jäänyt filosofinen dogmi, jolla muun filosofian tavoin on puuttellisuutensa ja jota ei voi todistaa oikeaksi tai vääräksi. Tämä oppi on saanut vapaasti tehdä tuhojaan maailman yliopistoissa.

Byron Bayn tämänvuotisten kirjallisuusfestivaalien paneelikeskustelun aikana luin ääneen brittiläisen postmodernin historioitsijan Keith Jenkinsin historian määritelmän. Hänen Re-Thinking History -teoksensa on vuosia kuulunut opiskelijoiden opintovaatimuksiin Australiassa, Britanniassa ja muissa maissa.

”Historia on muuntuva, problemaattinen diskurssi, joka näennäisesti koskee yhtä maailman osaa, menneisyyttä, jota tuottavat nykyhetkeen sidotut työläiset (kulttuurissamme yhä useammin palkolliset historioitsijat), jotka tekevät työtään yhteisesti tunnistettavissa olevin metodein, jotka on epistemologisesti, ideologisesti ja käytännöllisesti ennaltamääritelty ja joiden tuotokset jakeluun päästyään joutuvat vaihtelevasti oikein ja väärin käytetyiksi, periaatteessa äärettömän monella tapaa mutta käytännössä yleensä tavoin, jotka korreloivat kunakin hetkenä olemassa olevien valta-asetelmien vaikutusalaan, jotka valta-asetelmat jäsentävät historioiden merkityksen ja levittävät sitä dominaalis-marginaalisen kirjon rajoissa”.

Vaikka luentaa seurasi odotetusti yleison epäuskonsekainen naurunremakka, tunsin velvollisuudekseni huomauttaa, että teksti itse asiassa on esimerkki hyvin vakavasta seikasta: pitkäaikaisista institutionaalisista laiminlyönneistä, joiden seurauksena kokonainen sukupolvi on vakavasti otettavan oppimateriaalin muodossa saatettu alttiiksi älyttömille jonninjoutavuuksille.

Kahden vuoden ajan olin seurannut kuinka oppilaani kamppailivat, aivan liian usein epätoivoisesti, ymmärtääkseen tämän joukkion taitamattomia sepustuksia. Akatemialla on tietysti kautta aikojen ollut oma sisäpiirin terminologiansa, mutta Teoria on vienyt terminologian käytön omaan itsekeskeiseen, itseensä viittaavaan absurdiin aallonpohjaansa.

Teorian tärkeilevän, omahyväisen hallintojärjestelmän alla sanasta ”kirjallisuus” on tullut lähes tabu, ja mikäli se saa jatkaa paljon julkisuutta ja kritiikkiä saanutta levittäytymistään alemmille opintoasteille, opiskelijat saattavat pian pystyä keskustelemaan mainonnan semiotiikasta kykenemättä kirjoittamaan siitä.

Vasemmisto on ollut kriisissä pian kolme vuosikymmentä – mieleenkiintoista kyllä, samanaikaisesti Teorian arvonnousun kanssa – eikä missään niin syvästi kuin yliopistoissa, joista yhteiskunnallisen muutoksen vaatimus on perinteisesti kummunnut. Suureksi osaksi on kyse siitä, että tänä taloudellisesti kaikkein aikojen ”rationaalisimpana” aikana opiskeluvuosia ei enää pidetä ajanjaksona, jolloin sopii harrastaa vapaata ajattelua, kapinoida, testata rajojaan tai edes pitää hauskaa. Mutta olisiko Teoriakin osittain syyllinen kampuksien konservatiivisuuteen?

Ajatus on täysin mieletön, sanotte. Teoriahan kannattaa oppijärjestelmänsä tasolla vasemmistoa – feminismiä, postkolonialismia, queer-tutkimusta? Totta. Mutta unohda hetkeksi mitä sanotaan ja kiinnitä huomiota siihen, miten se sanotaan. Tässä juuri paljastuu vasemmistopolitiikan kaapuun kätkeytyvä halveksunta demokratiaa ja selkeään kielenkäyttöön pohjautuvan välittömän kommunikaation yhteiskunnallista yleishyödyllisyyttä kohtaan.

Tekijyyteen kohdistuvan tekstuaalisen hyökkäyksen takana on autoritäärinen oikeaoppisuus, jonka opit on hyväksyttävä riippumatta siitä, kuinka sekavasti ja järjettömästi sen liturgia on muotoiltu. Vastaanpaneminen on väärin ymmärtämistä: samaa mieltä oleminen on tietämistä, ja oikeuttaa akateemisen eliitin jäsenyyteen.

Käytännössä Teoria on syvästi konservatiivinen ja sen hienosteleva itsekeskeisyys on hyvinkin saattanut tärvellä kokonaisen sukupolven poliittisen tahdon, varsinkin niiden jotka ovat sen kanssa eniten olleet tekemisissä, perinteisesti radikaalien humanistiopiskelijoiden.

Totuus täytyy artikuloida selkeästi. Keisari on jo pitkään juoksennellut alasti kampuksillamme. Teoria soveltuu filosofian ja lingvistiikan opintojen alalle, mutta sen toimesta tapahtunut humanististen tieteiden, yhteiskuntatieteiden ja taideaineiden lähes esteetön ideologinen kolonisaatio on johtanut lukemattomien opiskelijoiden älylliseen masentamiseen, opiskeluajan tuhlautumiseen ja opiskelijoiden omaperäisen ajattelun ja taiteellisen itsetunnon tärveltymiseen.

Ja samaan aikaan kun opiskelijat on suljettu bokseihinsa epätoivoisesti pähkäilemään Teorian perimmäistä merkitystä ja tuijottamaan napaansa mietiskellen todellisuuden luonnetta, on oikeisto jyrännyt todellisen maailman yli hirviömäisillä lakialoitteillaan ja polttoaineen saannin turvaamisen motivoimilla sotilaallisilla seikkailuillaan. Teorian tulkitsijoiden ja puolustajien vastaväitteistä huolimatta vasemmistointellektuellien pitkäaikainen teoreettinen lempilapsi on pitkälti paskanjauhannalla kuorrutettua porvarillista elitismiä. Se on tragedia kaikille meille, jotka pidämme itseämme edistykselliseen vasemmistoon kuuluvina.

Journalisti Kurt Andersen huomauttaa New York -aikakauslehden lokakuun 2005 numerossa: sekulääri vasemmisto on vuosikymmenien ajan pehmittänyt filosofista maaperää relativismilla ja poliittisella korrektiudella onnistuen kaivamaan maata itse objektiivisen todellisuuden idean sekä suorapuheisuuden alta. Seuranneessa hetteikössä älykkään suunnittelun kaltaiset fantasiat leviävät kuin rikkaruoho”.

Postmodernismin relativististen harsojen läpi päänsä työntänyt maailma on kuitenkin vihdoin pannut Teorian selkä seinää vasten, sanonut: olen täällä, olen kova. Kommentaattorit ovat kirjoittaneet, että Teorian loppu alkoi Syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuista. Tuo vanhatestamentillinen isku totisesti muistutti siitä, että todellinen, objektiivinen maailma sekä todistettavat historialliset tapahtumat ovat kuin ovatkin olemassa.

Kun Teoria lopulta katoaa, en kuvittele että sitä kovinkaan paljon surraan – tai edes selvästi muistetaan. Yliopistojen ulkopuolella sitä pidetään yleisesti humpuukina. Kirjoja arvostellaan ja arvostetaan kuten aina sen mukaan, kuinka hyvin ne välittävät inhimillistä kokemusmaailmaa, sielun syvyyksiä ja tunteen paloa. Ja useiden toisistaan eriävien mielipiteiden läpi suodattunut konsensus sekä ajan kuluminen luovat tosiasiallisen maailmanlaajuisen kaanonin, johon kuuluu kirjailijoita kaikista uskonsuunnista, roduista ja seksuaalisista suuntautuneisuuksista.

Akatemian on aika lopettaa F.R. Lewisin haudan potkiminen ja tunnustaa nykyhetken todellisuus. Sen on aika päästä eroon pikkuvanhasta keskenkasvuisuudesta ja puhua kovanaamaiselle ajallemme selkeällä kielellä, ymmärrettävästi ja suoraan. Saatuaan vuoden 2005 Nobelin kirjallisuuspalkinnon Harold Pinter lausui: ”Kirjallisuuen tehtävä on puhua maailmasta”. Sama pätee taiteilijoihin, ajattelijoihin, opiskelijoihin – jopa yliopistointellektuelleihin – itse asiassa kaikkiin, joilla on omatunto. Vai onko sekin vain Suuri kertomus.

– Suomentanut Markus Jääskeläinen

Larry Buttrose on australialainen runoilija, näytelmä- ja romaani- sekä matkakirjailija ja journalisti. Kirjoitus on lyhennelmä Buttrosen esseestä antologiassa Making Waves: 10 Years of the Byron Bay Writers’ Festival (University of Queensland Press, 2006)

About Markus Jaaskelainen

Markus Jaaskelainen is a photographer located in the Blue Mountains of Australia.

4 comments

  1. No mutta olipa hieno juttu että julkaisit käännöksesi täällä!

    Vähän samansuuntaisia olen mietiskellyt itsekseni. Aloitin yliopistossa (yleinen kirjallisuustiede) v. 1965, sitten kävin maailmalla, menin takaisin 1975-76 ja nyt viimeksi 1992-94.

    Viimeisen jakso oli hankalin juuri tuon muuttuneen teorian vuoksi. Olen tietääkseni pisimpään opiskellut tapaus (ilman ensimmäistäkään virkaa, tietenkin) ainakin lähitienoilla, ja nuoret opiskelijat olivat hätää kärsimässä yrittäessään vastata (maalaisjärkisiin) kysymyksiini laudaturseminaareissa ja muuallakin.

    En tarkoita etteikö tuosta uusseelantilaisen listaamasta henkilögalleriasta löydy silloin tällöin kultajyväkin, mutta niitä on tosivaikea nähdä koska se ryteikkö on niin tiheä.

    Itse asiassa olen odotellut milloin jonkinmoinen ”backlash” tulee.

  2. Hei Ripsa,

    ”Backlash” tulee varmasti mutta sita ennen on kokonaisen sukupolven ajattelu onnistuttu kierouttamaan holypolyteorioilla, joita kateedereilta opiskelijoille jaetaan. Moraalisen relativismin jalkien korjaamiseen menee pitka aika eika siitakaan yhdessa sukupolvessa selvita.

    Hienoa, ettet kuitenkaan luopunut opiskelijaunelmastasi vaikka oletkin varmaan saanut paljon muutakin aikaan elamassasi.

    Larry Buttrose on muuten Ausseista kotoisin…

  3. tsalonen

    Luin vuosia sitten aika tuoreeltaan Sokalin ja Bricmontin Impostures intellectuelles, ja siinä olevat esimerkit postmodernista relativismista kertovat kyllä aika paljon.

    Sen sijaan suomentamassasi jutussa lainattu Kurt Andersenin huomautus ”älykkään suunnittelun” taustoista menee metsään ja lujaa.

  4. Jep. En itsekään allekirjoita kaikkea tässä artikkelissa sanottua. Uskon että maailmankaikkeudella on luoja, on se sitten syntynyt evoluution seurauksena tai ei.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: