Runoilijan sateenvarjot

Oheinen artikkeli on ilmestynyt Kirjailija-lehden numerossa 4/2007.

RUNOILIJAN SATEENVARJOT

Runoilijan päivä alkaa keskellä yötä. Ovelle koputetaan. Runoilija raottaa raskaita silmäluomiaan, digitaalikellon viisarit näyttävät lukua 4:23. Runoilija pomppaa sängystä, vetää paljaiden koipiensa peitoksi reisipituiset shortsit ja T-paidan päälle uusiseelantilaisesta villasta Kiinassa kudotun paidan. Jaloissa on mustat sukat ja lenkkeilytossut, kassin sivutaskussa aurinkolasit, ulkona pilkkopimeää. Runoilija nousee korkean jeepin matkustajan puoleiselle istuimelle. Runoilijan pomo käynnistää vanhan uskollisen kaupunkikulkurin ja kääntää auton nokan kohti Sydneyn Bondi Beachia viidentoista kilometrin päässä Tyynen valtameren rannalla.

Olemme matkalla maailmankuulun rannan katveessa sijaitsevaan pieneen kahvilaan, jonka katuosuudella seisovat auringonvarjot tiimimme on palkattu pesemään. Kiidämme keskustan autioiden katujen halki, noukkaamme kulmasta kyytiin brasilialaisen Fernandon, jonka nimi aiheuttaa välittömästi koko päivän kestävän, taukoamattoman ABBA-konsertin runoilijan päässä. Auton peiliin kiinnitetty GPS-paikannin neuvoo ajamaan viisisataa metriä eteenpäin, kääntymään oikealle, tekemään u-käännöksen. Satelliitit tuntuvat tulleen hulluiksi tänä aamuna. Pomo sulkee laitteen ja sukeltaa vanhasta muistista tunneliin, jota tuntuu riittävän ja riittävän. Maanpinnalle palatessa aurinko on jo melkein suostunut nousemaan. Matkaa Bondille on enää muutama hassu kilometri.

Parin korttelin päässä rannasta sijaitsee vanha, rähjäisen oloinen bensa-asema. Kurvaamme aseman pihalle. Runoilija juoksee hakemaan kiihkeästi kaipaamaansa nikotiinipurukumia, pomo ostaa varjojen puhdistukseen tarvittavan pesuaineliuoksen. Jatkamme viimeiset parisataa metriä rannalle, peruutamme kahvilan takapihalle. Otamme pesuvälineet esiin – harjat, sangot, pitkän ja paksun vesiletkun ja vesipyssyn – käynnistämme perävaunun päällä kököttävän generaattorin, marssimme rantaan ja kahvilan pihaan kuin miehet, jotka tietävät että heitä tarvitaan. Tästä on leikki kaukana, mutta hauskaa tämä on.

Runoilija on ollut koko ikänsä unelma-ammatissaan. Hän kirjoittaa runoja, surfaa kielellä, potkii sanoja maaliin ja maalin ohi ja välillä torjuu omia rangaistuslaukauksiaan kuin jakomielitautinen jalkapalloilija. Hänellä on hauskaa, mutta rahaa hän ei ole ammatistaan koskaan saanut. Tai onhan sitä joskus tipoittain ripotellut taivaan lahjana apurahalautakunnilta. Ei sellainen voi kovin pitkälle tyydyttää meitä kunnon miehiä, jotka tahdomme tarttua oman kohtalomme rattiin ja ohjata avaruusaluksemme seuraavalle nakkikiskalle ja nauttia omin käsin, jaloin ja hikirauhasin ansaitulla valuutalla maksetun einespaketin.

Sillä tavalla se maistuu parhaalta. Tähtien korttelissa, kaukana tai lähellä kotia, ystävän seurassa tai yksin – mutta ansaitusti. Sen vuoksi voi vaikka pestä jalkakäytävän levyisiä auringonvarjoja aamunkoitteessa, kun suurkaupunki herää katkonaisesta unestaan ja ensimmäiset naiset ilmestyvät omilta kotiplaneetoiltaan lenkkeilemään kasteenkostealle rantabulevardille.

Sen vuoksi voi vaikka kirjoittaa runon.