Aurinkoa taas, pitkästä aikaa

Aurinkoa taas, pitkästä aikaa, mieli nousee sateesta ja harmaasta. Se muistaa miksi elämä on ihmiselle annettu.

Hän seisoo taivaan alla koko pitkän työpäivän, paita jää nukkumaan nurmikolle, hänen selkänsä on paljaana valolle, sitä kertyy iholle kuumotukseen asti. Puna kohoaa niskaan, rannekellon valkoinen varjo ranteessa käy yhä valkoisemmaksi. Hän hieroo aurinkovoidetta käsivarsiin, kasvoille, niskaan. Onko säteily ehtinyt jo ihon alle?

Hän miettii kuuman maan kulueriä; kuinka ne ovat kuitenkin pienemmät kuin kylmässä maassa, esim. Suomessa. Hän on ostanut aurinkovoidetta, lippalakin, reisishortsit, t-paitoja. Ne maksavat vähemmän kuin talvivaatteet ja talon lämmitys. Ja keskitalven kaamos, joka tekee paremmastakin ihmisestä sisäänpäin kääntyneen ja sulkeutuneen ja aiheuttaa vahinkoa bisnekselle tekijän istuessa kotona nappi vesilasin vierellä. Se saa aikaan myös aurinkopaniikin: kesän jokainen valoisa päivä on otettava vastaan bikineissä tai paidatta, vaikka lämpöä olisi vähemmän kuin laki sallisi. Valon puute tuntuu ruumiissa, d-vitamiinin määrä laskee pakkaslukeman tasolle, voimia ja haluja ei ole mihinkään. Paidattomuus alkaa äkkiä näyttää järkevältä ratkaisulta.

Täällä se ei ole. He ajavat pohjoisista kaupunginosista takaisin kotinurkkaukseen. Auton ikkuna on auki, käsi lepää kaiteella, liikennettä on vähän, vauhti kiihtyy kahdeksankymppiin, he ohittavat merenlahden, ylittävät muutaman sillan, seisovat valoissa, kääntyvät kotitielle. Aurinko laskee, on viileää, hän pukee ylleen villapaidan. Alkaa viikonloppu.

It’s been a hard day’s night.