Runoilijan naamio: Arvostelu Tuomas Timosen Oodi rakkaudelle -teoksesta

Oheinen kirja-arvostelu on juuri ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2007.

RUNOILIJAN NAAMIO

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle.
Runoja, 89 s.
Teos 2007.

Tuomas Timosen uudesta runokokoelmasta Oodi rakkaudelle on vaikea
saada otetta. Se kurkottaa yhtäältä kohti lukijaa vahvoine,
mieleenpaunuvine kuvineen ja tarinanpätkineen, toisaalta työntää häntä
kauemmas samaisten kuviensa ja tarinoidensa groteskiudella.

Runoista välittyvä kuva maailmasta on yksipuolisen nyrjähtänyt.
Sijoiltaan vääntyneet ihmissuhteet peilautuvat niin rakastavaisten
säälimättömien valtapelien kuvauksissa kuin yhteiskuntaa ja mediaa
ilkkuvissa “Virheluennat”-teksteissä.

Näissä pitkitetyltä vitsiltä tuntuvissa runoissa luetaan ilmeisesti
sanomalehteä tahallaan väärin. Tuloksena on lista absurdeja lauseita,
jotka saattaisivat naurattaa tai säväyttää vähäisemmässä määrin
esiteltyinä ja jos eivät olisi niin tekemällä tehdyn oloisia.

Epäautenttisuus ja todellisuuden jälkien häivyttäminen ovat tietysti
postmodernin runon peruskauraa, jota lukija saa jäystää kirja toisensa
perään. Niin nytkin: “Emättimeni on hoitanut rakkaudella pihaani / ja
kesäisin nautit isosta terassistani. // Hän seisoi vielä hetken,
katsoi kuinka yksi lokki / kohosi ja väreili ympäripyöreässä. //
Yöpuvussa oleva Tuula puukotti Pontiusta. // Teräspallot jauhoivat
linnunpalat tuhkaksi”.

En mahda mitään sille, etten jaksa innostua runoudesta, jonka
tarkoituksena on ironisoida yhteiskuntaa ja olemassaoloa. Ei siksi
ettei ironia olisi sallittu tehokeino tai oikeassa yhteydessä,
taitavan kirjoittajan käsittelyssä, tekisi voimakasta vaikutusta.

Se mitä en jaksa sulattaa, on ironian nostaminen ainoaksi
mahdolliseksi tunteeksi ja lähestymistavaksi kaikkiin
elämäntilanteisiin. Ei se maailma niin kiero ja dekadentti ole,
runoilija! Etkä sinä niin parkkiintunut, että jokunen aito
tunteenilmaus veisi uskottavuutesi.

Näillä varauksilla voin sanoa, että Timonen on hyvä kirjoittaja –
vaikkei Oodi rakkaudelle hyvä kirja olekaan. Timonen kirjoittaa
aistivoimaista tekstiä, jonka kuviin lukijan on helppo eläytyä.
Vuolaista runoista päätellen tekstimassan tuottaminen on hänelle
varsin helppoa, vaikka en epäilekään, että hän on “hionut tätäkin
runoa kaksi vuotta”. Tekstin hiominen on vakavasti ammattiinsa
suhtautuvan kirjoittajan velvollisuus.

Näin lahjakkaan runoilijan teoksen tyrmääminen ei ole arvostelijalle
ja kanssarunoilijalle mikään ilo. Kyseenä olevassa teoksessa en
kuitenkaan näe muuta sisältöä kuin muodikkain vedoin karrikoidun
maailmantuskan sekä siihen kohdistuvan ironisen narrinnaurun.

Runoilija on tehnyt kaikkensa ollakseen paljastamatta itseään.

MARKUS JÄÄSKELÄINEN