Pihalla

Käväisimme yöpiknikillä, suomalaiset ystävät. Ajoimme pimeiden kukkuloiden halki Aucklandin länsipuolelle, 28 kilometrin päässä sijaitsevalle Pihan rannalle, joka on tunnettu mustasta hiekastaan. Tie kulki tiheän kasvuston keskellä, tuntui kuin olisimme ajaneet pimeässä mutkittelevassa tunnelissa. Sami käänteli rattia ammattilaisen ottein. Make antoi ajo-ohjeita takapenkiltä. Maken tyttöystävä Mansku hymyili kauniisti vierellä. Minä pitelin etupenkillä mahaani kurveihin tullessa.

Muistui mieleen taannoinen taksimatka Intiassa Päivin kanssa. Ajoimme Srinagarista Jammuun Pir Panjal Rangen halki Himalajalla – säkkipimeässä silloinkin. Tie kurvitteli vuoren vierustaa. Pelkääjän puoleisen ikkunan takana oli jyrkänne, jota pelkäsimme mutta emme onneksi nähneet.

Paikallista rallikuskia metrin päässä ammottava pudotus ei jostain syystä hillinnyt lainkaan. Filosofisesti elämään suhtautuva Himalajan Tommi Mäkinen olisi vetänyt mutkat suoriksi, mikäli kallio olisi antanut periksi. Vanha ambassador-rotisko kiisi tuhatta ja sataa yksikaistaisella vuoristopolulla. Viiden sekunnin välein otettiin tiukka vasen tai kireä oikea.

Kuski tunsi tiensä ja osasi ajaa sillä. Pääsimme perille ennätysajassa. Valitettavasti vatsalaukkuni sisältö ei kuitenkaan jaksanut sinnitellä matkassa loppuun saakka. Se päätti tuhannennen kurvin jälkeen poistua kurkkutorveani pitkin äkkirynnäköllä.

Aikaa ei jäänyt pysäyttää autoa. Veivasin ikkunan auki ja työnsin pääni rotkon ylle. Yrjö lensi komeassa kaaressa kohti Kashmirin laaksoa kaukana alhaalla.

Tällä kertaa pahoinvointi ei ehtinyt iskeä. Saavuimme Pihan rannalle ruoansulatusprosessien häiriintymättä. Taivas oli pilvetön, tähdet loistivat kirkkaasti. Suoraan yläpuolella näkyi Linnunradan valkoinen sumu, joka kiersi päidemme yllä myötäpäivään. Linnunradan itäpuolella tuikkivat Etelänristin neljä tähteä, (jotka ovat muuten ajankohtaisia taas huomenna – tai siis tänään – Anzac-päivänä).

Tarvoimme rantakukkulan yli tasaiselle mustalle hiekalle veden ääreen. Asetimme pyyhkeen maahan ja kaivoimme eväät laukusta. Mutustimme valkosipulipatonkia, kolmenlaista juustoa ja perunalastuja. Kilistimme valkoviinillä puolikuun ja pienen taskulampun valossa. Muita retkeilijöitä ei ollut mailla halmeilla, utelias koira vain huuteli kauempaa muttei uskaltanut tulla tekemään tuttavuutta.

Hilpeä ateriamme päättyi pahimman nälän tyydytyttyä ja aaltojen noustua muutaman metrin päähän picnic-pyyhkeestä. Keräsimme tavarat kasaan ja siirryimme autolle. Rantavallilta haukuskellut koira ilmestyi jostain seuraamme ja vaati rapsutusta kääntämällä paksun mahansa kohti tähtiä. Velvollisuudentuntoisena ihmisenä kourin kynsilläni sen vatsakarvoja muutaman kerran ja käskin sen sitten painua tiehensä.

Nousimme autoon ja lähdimme takaisin kohti Aucklandia.