Hedelmälorun loppu

Urani hedelmäkauppiaana on sitten ohi.

Pomoni Calib oli kolme viikkoa reissussa Pohjoissaarella, josta palasi pari päivää sitten. Törmäsin häneen eilen kaupan ovella, olin matkalla Beckyn ja hänen poikansa Morganin synttäreille. Kättelin hedelmämogulia, toivotin hänet tervetulleeksi takaisin. Olin aidosti iloinen tapaamisesta. Kolmen viikon ero oli sopivasti silottanut välillä hyvin vaikean känkkäränkkäihmisen muiston.

Ilmeisesti Calib ei kuitenkaan ollut yhtä ilahtunut minun näkemisestäni.

Hän aloitti nimittäin heti kättelyurakasta selvittyämme valitus- ja syytösryöpyn. Kauppa oli kuulemma lopetettava. Rahaa ei ollut. Emme olisi saaneet maksaa itsellemme palkkaa ennen kuin olemme tarkistaneet viikoittaisen tuoton. Asiasta oli mukamas sovittu staff meetingissä ennen hänen lähtöään.

Sanoin etten muista mistään sellaisesta sovitun. Eivätkä muistaneet myöskään Becky ja Mary-Anne, joille kerroin Calibin kanssa käymästäni keskustelusta. (Selvitykseksi: hedelmäkaupan tiloissa myydään viikonloppuisin myös hangi-aterioita, joista Mary-Anne on vastuussa. Kyseinen kolmen lapsen nuori äiti on auttanut tilaisuuden tullen myös hedelmien myymisessä. Hangi on maorimurkinaa, joka koostuu savunmakuisesta lihasta, kanasta ja vihanneksista, jotka perinteisesti valmistetaan rosvopaistin tapaan kaivamalla ruoka maan sisään ja polttamalla sen yllä nuotiota. Mary-Annen hangit on kuitenkin tehty modernimmalla menetelmällä tarkoitusta varten rakennetussa uunissa, johon mahtuu kerralla satakunta valmisateriaa. Mutta asiaan…)

Calib valehtelee väittäessään että palkanmaksun lykkäämisestä oli sovittu. Tai pettää itseään. Totuus on, että kauppa meni nurin huonon liikkeenjohdon vuoksi. Sekavien ja keskenään ristiriitaisten käskyjen aiheuttamasta jatkuvasta hätätilasta olisimme ehkä voineet jotenkin selvitä kuiville, mutta emme siitä, että pomo katoaa viikkokausiksi jättämättä ohjeita varaston täydentämiseksi.

Calibillä itsellään on ollut käytäntönä ajaa viikoittain pakettiautolla Central Otagon viljelmille hakemaan myyntiin tulevia hedelmiä. Kenelläkään työntekijöistä ei kuitenkaan ole ollut tietoa viljelmien tarkemmasta sijainnista – eikä ostovaltuuksia. Mary-Anne kävi näiden kolmen diasporaviikon aikana hakemassa täydennystä paikalliselta vihannes- ja hedelmätorilta, jonka hinnat ovat tietenkin paljon korkeammat kuin suoraan tuottajilta ostettaessa. Jouduimme siksi nostamaan omia hintojamme samalla kun kate hävisi olemattomiin. Siinä syy miksi hedelmäkauppa ei kannattanut, ei työntekijöiden palkoissa – jotka he ovat moninkertaisesti ansainneet.

Taru on siis ohi. Calib on minulle $410 palkkasaatavia velkaa. Olen jo hyvästellyt nämä rahat. En tule niitä koskaan näkemään.

Rahanmenetystä enemmän sattuu oman arvottomuuden tajuaminen toisen silmissä. Kuvittelin olevani Calibille jonkinlainen kaveri, mutta kaveruus kestikin vain niin kauan kuin minusta oli hänelle rahallista hyötyä. Olen surullinen myös hänen itsensä puolesta. En usko että hän pystyy suhtautumaan kehenkään muuhunkaan muuten kuin omien itsekkäiden ambitioidensa toteuttamisen välineenä. Sellainen elämä on yksinäistä ja ystävätöntä.

Mutta se ei ole minun huoleni. Minä yritin olla ystävä ja tehdä parhaani myös työntekijänä. Pidän itseäni hyväntahtoisena ihmisenä ja venyn melkein loputtomiin ystävyyssuhteideni säilyttämiseksi. Mutta en minäkään voi pakottaa ketään ystäväkseni. Eivätkä kaikki ole sen arvoisiakaan. Mieleen tulee Jeesuksen vertaus helmistä, joita ei olisi kannattanut heittää sioille…

Ikävää että tämän luvun loppu oli tällainen. Mutta minulla on hyvä omatunto ja tiedän että yhden oven sulkeutuessa toinen avautuu. Olen pian muuttamassa Aucklandiin uusien, jännittävien mahdollisuuksien ja suunnitelmien perässä. Työ hedelmäkauppiaana oli suureksi osaksi mukavaa. Opin paljon hedelmistä ja asiakastyöstä. Opin myös kuinka bisnestä EI hoideta. Sekin on hyvä tietää.