[Kuva: Guccin kehykset, mallinro 1438. Vain naama puuttuu...]
Tänään tuli se kauan kaivattu puhelinsoitto: vanhat linssit on sovitettu uusiin kehyksiin.
Lähestyin viime viikolla vaihtoehtoista optikkoliikettä ensimmäisen osoittauduttua yhteistyökyvyttömäksi ja haluttomaksi auttamaan lasien korjaamisessa tai korvaamisessa. Uusi liike sijaitsi kahdensadan metrin päässä samalla kadulla, mutta sen palvelualttius oli toiselta planeetalta. Kodikkaan pyöreä myyjätär ilmoitti hymyillen, että kehykset voisi lähettää Wellingtoniin maahantuojalle, jossa niille etsittäisiin asiantuntijavoimin mahdollisimman saman näköistä ja muotoista seuraajaa.
Toisin kuin ensimmäisen kaupan täti uusi optikko lähestyi ongelmaa tehtävänä, johon oli löydettävissä ratkaisu. Hänkään ei osannut kertoa linssien sarjanumeroa suoralta kädeltä - ja loppujen lopuksi tiedolla ei edes ollut merkitystä. Viisaana ihmisenä hän totesi tietämättömyytensä ja delegoi tehtävän asiaan erikoistuneelle taholle. Ystävällisen asiakaspalvelun ja ongelmanratkaisutaidon yhdistelmä toi kauppiaalle 452 dollarin lisän kassavirtaan. Minä sain hänen avustuksellaan lähes, mutta en aivan samanlaiset kehykset kuin entiset. Ainoa joka tässä tarinassa ei hyötynyt oli ensimmäisen optikkoliikkeen tyhmä myyjätär, jolle minun hedelmärahani eivät kelvanneet.
Puhelinsoiton tullessa olin juuri avannut kaupan. Hedelmät ja vihannekset olivat esillä, lattia puhdas, ja aamuauringon viimeiset vaakasuorat säteet pikkupuotimme ikkunassa korjaamassa asentoaan pystymmiksi. Ääni puhelimessa kysyi olenko Markus. That’s me. Lasisi ovat nyt tulleet. Kiitos soitosta. Haen heti kun ehdin.
Mahdollisuus poistua kaupalta tuli parin tunnin päästä. Viiletin pyörällä keskustaan, maksoin lasit, pyöräilin takaisin. Rillinhakumatkaan meni kymmenen minuuttia. Kauppa oli pystyssä kun palasin. Esittelin naamakoristuksiani takahuoneen kollegalle. Lasit olivat kuulemma “muodikkaat”.
Mutta mitä hän muodista ymmärtää.
